Luen valtavasti. Mulla on koko ajan joku kirja luettavana. Tällä hetkellä se on Nicholas Sparksin Haikein terveisin. Tämä kirja on sitten niin ihana, mutta Sparksilta on myös toinen vieläkin parempi kirja, Muistojen polku. Mutta Haikein terveisin on jotenkin niin kaunis kertomus siitä, mitä rakkaus saa aikaan, vaikka ei saisikaan enää vastarakkautta. Suosittelen Nicholas Sparksin kirjoja kaikille jotka tykkäävät aiheista rakkaus, usko ja eräällä tavalla toivokin.

En tiedä miksi, mutta sanoista haikein terveisin mieleeni tulee tällä hetkellä väistämättä poikaystäväni edesmennyt äiti, johon en valitettavasti saanut koskaan tutustua. Kaksi vuotta sitten, kun tämä henkilö kuoli, olin joulun alla sytyttämässä kirkossa kynttilöitä vainajien muistolle, ja sain sytyttää muistokynttilän hänelle. Tällöin olimme vain kavereita nykyisen poikaystäväni kanssa, mutta silti tuntui kauhean pahalta hänen puolestaan. Tänään kirkossa tuli jostain syystä tämä kynttilänsytytys mieleen kun mietin eilistä poikaystäväni luona.

En ole ennen nähnyt heidän talossaan mitään muistoja äidistä, mutta eilen huomasin olohuoneessa pöydän, jolla oli äidin kuva ja pieniä posliinienkeleitä. Tämä näky sai kyyneleet silmäkulmiini, se oli jotenkin niin kaunista. Tiedän, että poikaystäväni isä käy päivittäin äidin haudalla ja poikaystäväni silloin tällöin, mutta on ihana tietää että heillä on myös kotona jotain konkreettista muistona äidistä.

Jokaisella meistä on suojelusenkelimme, luulen että poikaystävälläni se on hänen äitinsä.